Jäätyäni auton alle 04/2022 kesti kauan ennen kuin olin valmis viemään Genesiksen huoltoon. Kaikki mahdolliset vakuutus-, rikosprosessi ym asiat kyllä sujui mallikkaasti, mutta vasta elokuussa olin valmis taas Genesiksen selkään. Ajatukset ottaa aikansa, niinkin yksinkertaisessa asiassa kuin fillarin korjauttaminen.
Kai sulla muuten oli kuitenkin N/W eturatas tuossa, eikä alkupeäinen 2x -ratas?
Рік тому+5
Lähdin valoista alamäkeen. Aurinko paisto silmiin ja pyörätiellä oli jonkun pyöränjalka. Etupinnoihin ja sitten otb naamalle. Kypärä halki, taju kankaalla. Heräsin sairaalassa. Naamassa murtuma ja kuusi viikkoa myöhemmin aivoista trepanoitiin 1.5cm verta. - Trauma kesti pari kolme kuukautta. Hövding kaulurilla olisin noussut kadusta. 👍
Vedin pari viikkoa sitten maastopyörällä sarvien yli ja selkäranka kantoon. Mitään ei murtunut mutta selässä kunnon mustelma.kyllä on tullut mietittyä asiaa
Kaaduin noin 300m himasta. Vauhtia oli 33.3km/h Garminin mukaan ja sitten nolla. Asfaltilta soralle pari mutkaa ja en tajuu kuinka tai miksi kaaduin. Lensin myös ohjaustangon yli pää edellä ja kypärä halkesi. Takki, housut, käsineet repesi myös. Pikku naarmuja sormet, polvi auki. Olin kyllä aika pökeryksissä ja sitten soi puhelin, broidi soitti olenko kaatunut? Garminin häly oli ilmoittanut. Tosiaan näkikö kukaan, kuinka pyörälle kävi ja sitten kuinka itselle kävi. Päässä tuntui kyllä pökeryttävältä niin kova tömähdys se oli. Fillarille ohjaus vinoon, jarrukahvan suojakumi, naarmuja, Vaihtaja kunnon naarmu, mutta toimii. Mikä fiilis.. En myöskään ajanut vähään aikaan Graililla ja tyhjä fiilis. Meni päiviä kunnes katsoin onko vaihtaja skeidana, oikaisin ohjauksen ja teippasin suojakumen.
Jos on kisoja ollut tulossa ja pilaa kauden sillä, että vasta-aurinkoon juostessa kompastuu johonkin kiveen ja satuttaa pahasti polvensa, on se aiheuttanut melkoista lamaannusta. Mitä tulee sitten speksailuihin, niin jos joku pyörä on ajokunnossa, en speksailisi, vaan ajan sillä, mikä kulkee. Hyvänä esimerkkinä asiasta on se, että ostin joulukuussa yhden hyllyn kun pitäisi saada yksi kovaääninen seinälle ja vähän muutakin kamaa, niin ei se ole vieläkään seinällä. En löydä slotia sille, että kaivaisin esiin porakoneen ja vatupassin. Ilmankin pärjää.
On ollut. Autoilija kääntyi eteen. Hieman ehdin jarruttaa. Pyörästä runko poikki ja Hopen kiekot solmussa. Vielä viiden vuoden jälkeenkin lamaannuttaa ajatus siitä romuläjästä. :-)
Kyllä. Hiljattain Mielakassa kaksi kunnon tälliä. Vauriolista on pitkä, lähtien häntäluun (todennäköisestä) murtumasta ja sijoiltaan menneestä sormesta. Pyörä pysyi naarmuja lukuunottamatta kunnossa. Tunnistan tunteen. Miksi minä? Pilasinko kavereiden päivän, kun joutuivat avustushommiin? Tuliko mukaan houkuttaneelle kaverille tuntoja? Pitäiskö jo antaa periksi? Olenko huono? Jne. Kaikkea pyöri päässä. Reilu pari viikkoa meni ennen kuin istahdin satulaan, mikä onnistui fyysisesti hyvin, kun paine tulee ei-kipeisiin paikkoihin. Pyöräkin oli ainakin viikon koskematta ennen kuin edes vilkaisin ja aloin keräämään motivaatiota oikaista tankoa. Maasturilla nyt tulee tämän tästä näitä noin nollavauhdista tapahtuvia kellahduksia. Mutta nuo em. kuperkeikat olivat niin poikkeavia, että kyllä mentaalipuolelle sattui yhtä lailla kuin fyysiselle. Varsinaista pyöräkammoa ei jäänyt ja on noiden jälkeenkin jo ehditty sukeltaa pää edellä turpeikkoon, ilman isompia vaurioita onneksi 😀
Kouluaikana kaveri istui pyörän kyydissä ja mentiin mäkeä alas. Pyörä alkoi vinkkuroimaan alamäessä ja kaveri huusi että älä pelleile. Sitten mentiin nurin. Polvet ja kyynärpäät auki. Tapahtumasta mennyt ä kohta 60 vuotta ja muistan sen tunteen kun pyörä alkoi kiemurtelemaan tiellä. Silloin ei ollut kypäriä.
Enskaa ajaessa noita kaatumisia tuli kyllä paljon. Kisan pysty ajamaan aina loppuun mutta sen jälkeen saattoi mennä viikkoja ilman, että koskin maastopyörään. Oppi myös hyvin varomaan sitä "Ei tässä varmaan mitään käyny!"-fiilistä. Tuli aina makoiltua ja hengiteltyä hetki ja usein huomasin, kuten Samulione sanoo: "Nyt sattu monella tapaa."
On käynyt - melkeinpä vielä samalla tavalla. Mutkasta päätin lähteä "runttaamaan" pieneen mäkeen, samalla kun vanhan pyörän vapaaratas hajosi. Polkaisin tyhjää, tasapaino meni ja vauhdista asvalttiin, kypärä hajalle ja kevyttä pintanaarmua. Työmatkapyöräily pakotti samantien takaisin pyörän selkään, mutta se ilo oli siitä silti tovin poissa. Tietenkin osaltaan sitä ihmetystäkin oli että miten näin kokenut kettu nyt noin helposti meni nurin jne., sittemmin olen huomannut että ammattilaisetkin vetävät nurin jos sprintissä käy vastaavalla tavalla.
Pahin juttu kakarana🤔kun lainasin kaverin pyörää mikä iski takaisin jarruttaessa🤐no siitä sitten tangon yli oikein koko rahan edestä😂onneksi oli ihan santatie ja kyynärpää auki🤐ei muuta,oli sitten kyllä viimeinen venäläinen pyörä mitä testaan👏👊.
Aikoinaan katuverkolla päätti autoilija alkaa tekemään uukkaria taskuparkista suoraan eteen (ajoin vieläpä aika hiljaa kun osasin jotain tuollaista aavistaa), äkkijarrutus ja otb:t auton etulokasuojaan ja naama kenttään. Pyörään tuli lähinnä pintanaarmuja ja itselle ainoa pahempi, että lasien kulma meni poskipäästä läpi ja teki vekin, ilman kypärää olisi varmaan käynyt aika paljon pahemmin. Itse en oikein tajunnut tilanteessa tehdä muuta kuin mennä katukivetykselle ihmettelemään, että miten kävi, mutta onneksi joku ystävällinen ohikävelijä soitti häkeen ja poliisit sekä lanssi tuli tarkistamaan tilanteen. Autolija oli heti pahoillaan ja myönsi virheensä ja kaikki meni sutjakkaasti vakuutuksista, mutta en tainnut enää loppukesänä ajella sillä pyörällä metriäkään (maantiepyörä), maastopyörällä tuli kyllä heti samalla viikolla rymisteltyä. Ainoa mikä vieläkin käy mielessä, kun tilannetta muistelee, että olisi pitänyt osata jarruttaa paremmin niin tilanteessa ei olisi käynyt mitään, mutta kun jarrutin liian nopeasti/voimakkaasti ja sen takia menin tangon yli. Tosin sen jälkeen en ole enää autoilijoihin luottanut senkään vertaa ja pyöräily on tehnyt itsestä, jopa joissakin tilanteissa säikyn autoilijan, kun en aina uskalla luottaa, että lujaa risteykseen tuleva väistämisvelvollinen autoilija siihen oikeasti olisi pysähtymässä.
Toki on varmaan kaikilla aktiivifillaristeillä. Menasin jäädä kääntyvän rekan alle, koska huomioni oli toisen rekan kabiinissa. Selvisin nipin napin pois alta. Seuraavien viikkojen työmatkat aivan zombiajoa, mutta aloin ennakoimaan paljon enemmän autoilijoita ja odottamaan suosiolla raskaiden ajoneuvojen ohi ajamista. Maasturilla kaaduin pump trackillä ja vieläkin on selkärangassa kammo mennä asfaltoidulle radalle, vaikka mutten ajan alamäkiä ja cross countrya.
Onneksi ei tuon pahemmin käynyt. Aika lailla tasan kuukausi sitten kaaduin asvaltille reippaasta vauhdista kun lähdin kääntymään jyrkästi. Olin lähinnä hämilläni pidon loppumisesta ja kaatumiseen johtaneesta syystä, koska tähän asti ei ole ollut pidon kanssa vastaavissa tilanteissa mitään ongelmia. Olin juuri tullut soralta asvaltille ja ainut järkeenkäypä selitys mikä tuli mieleen oli että kostealla hiekkatiellä ajaessani renkaisiin oli tarttunut hienoa hiekkaa (aika lailla sileillä renkailla olin liikkeellä). Laitoin pyörän kuntoon ja sitten vaan taas kovaa ajoa. Nyt on tullut tosin vilkuiltua renkaiden likaisuutta kun tulee soralta asvaltille 😅 Ja nää nopeet välikommentit on kyllä erittäin hyvä lisä, jotain tän kaltasta melkeinpä kaipasinkin 👍
Pyöräilijöitä on kahdenlaisia. On niitä, jotka ovat kaatuneet, ja niitä, jotka vielä kaatuvat. Eli tärkeä aihe käsiteltäväksi! Omasta kaatumisesta on yli kolme kuukautta, enkä vieläkään ole uudelleenoppinut ajamaan ilman käsiä.
Itsellä pahimmat lipat semmoset 20km päässä kotonta. Maastossa maa petti etupyörän alta ja sillon mentiin over bars. Molemmat polvet verta valuen oli pakko ajaa vaan se 20km kotiin, kun ei ollut vaihtoehtoja. Onneks selvittiin pelkillä pintahaavoilla ja ilman traumoja
Muutama vuosi sitten alamäessä oli kova vauhti keskuspuistossa ja mäen lopussa oli sitten kuoppa tai joku ura juurtunut ehkä rankkasateesta tai jostain. Siinä sitten yritin jarrutella käsijarruilla ja jarrut leikkas lukkoon tuossa kuopassa ja lensin sitten pyörän yli. Onneksi oli kypärä messissä, se meni semmoiseen kuntoon että piti vaihtaa uuteen. Vähän kyynärpäihin ja polviin pintaraapaisua. Noh eipä siinä mitään, takaisin pyörän päälle ja jatkamaan matkaa. No mut oho, alkaapa huippaa, pitää päästä kotia äkkiä... Jossain kohtaa ajellessani pysähdyn ja en enään tajua missä päin keskuspuistoa olen. Noh siihen tulee vähän vanhempi mies kyselemään että onko mulla kaikki ok ja lopulta soittaa ambulanssin paikalle ja pääsen hoitoon. Oli sen verran kova tälli päähän siitä. Tästä sitten toivuttua kesti useita kuukausia, ennen kuin kehtasin ajaa pyörällä pitkää matkaa, oli lähinnä kauppareissuja siinä välissä. Ei vaan maistunut ja tuli just tota samaa syyllisyyden tunnetta että mitäs ajoit liian kovaa ja holtittomasti ja oma vika. Kypärästä oon kyllä todella kiitollinen, nykyään joka reissulla potta päässä.
Hommasin dirtin tuossa kesällä ja rupesin kokeilee pump track hommia, kolmannella ajokerralla hypyn ländistä kylelleen ja solisluu pa*kaksi. Eniten ärsyttää kun ei enää huvita lähtee pumppailemaan vaikka hauskaa hommaa olikin ja nyt pyörä seisoo tallissa tyhjän panttina. Jos jotain hyvää niin tuo kohtalon hyppy saatiin videolle. Tämän seurauksena myös ruennu jotenkin varomaan maastopyöräillessä ja graveloidessa kaikenlaisia riskipaikkoja, en tiiä sitten onko se sitä että niitä "vaara" kohtia on ruennu jotenkin ajatus tasolla analysoimaan enemmän vai eikö vaan enää uskalla ajaa tai onko näillä asioilla edes eroa keskenään.
Ajoin vuosia sitten pyörällä kaksi kaistaisen suojatien yli, autot kauniisti odottivat. Jostain syystä oikea käteni lipsahti kädensijalta ja lopputulemana oli se, että liu'uin supermies-tyyliin (Graeme Obree) täysin vailla hallintaa eteenpäin, päädyin ajoradalle ja kaaduin sitten siihen. Kukaan ei reagoinut mitenkään, enkä loukkaantunut juurikaan, mutta varon edelleen erityisesti Espoon merituulentien ylittämistä.
Uusi pyörä yllätti metsässä tässä varmaan 2kk sitten. Ja oon samalla tässä opetellut lukkopolkimien käyttöä. Kaatumisen syy ei ollut polkimissa vaan ajovirhe ja ei ollut tottunut jarrujen tehokkuuteen. Sain aika isot ruhjeet ja selkäkivun takia jouduin lääkärissä käymään. Pyörällä ajo jäi 4 viikoksi. Paluu on ollut hankalaa.... punnitsen koko ajan että vaihdan flättipolkimet takaisin ja pyörän säädöt ja asennot ei tunnu asettuvan millään. Mieli maassa kun pyörä oli kallis ja toiveissa oli ajella paljon ennen talvea.
Pyöräillessä ei varsinaisesti samanlaista kaatumisen johdosta, mutta varmaan jo likemmäs kymmenen vuotta takaperin kun en vaihteita osannut säätää niin ketju pomppasi ylämäessä seisaaltaan polkiessa vaihteelta, tuli sekä säikähdyttyä että lyöyä säärellä eturatasta. Sen jälkeen tuli vältettyä seisaaltaan polkemista joku tovi. Sittemmin on tullu opeteltua säätämään vaihteet ja aina varmistuttua ensin että ketju on varmasti oikealla rattaalla ja pysyy siellä, ennen kun alkaa seisaaltaan voimalla polkea. Samoin on tullu lisättyä varovaisuutta kun vaihtaa vaihetta seisaalta polkiessa, mutta ehkä tämä on vain tervettä - tai ainakaan tilanne ei ole uusiutunut. Hiihtäessä on kyllä tullut tilanne jossa pimeällä valaisemattomalla ladulla jyrkän alamäen jälkeisessä mutkassa on yksinään hiljaa mietitty että vaikka tää on haastava paikka, niin ei mun silti tässä pitäny kaatua. Oman varustuksen ja taitotason kun kuitenkin pitäisi olla enemmän kuin riittävä pystyssä pysymiseen, vaikka paikka onkin oikeasti hankala ja jossain määrin jopa vaarallinen. Ja sitten kun kaatumisen jäljet oli mahdollisimman hyvin peitetty, niin matkaa on jatkettu kuvaamasi kaltaisin fiiliksin. Kyllähän aina kun jotain asiaa on ajon aikana arvioinut ja arvion perusteella päättänyt toimia tietyllä, omasta mielestään turvallisella tavalla ja silti löytää itsensä maasta makaamasta (tai todellisesta vaaratilanteesta jossa itse ei voi enää vaikuttaa tilanteen etenemiseen), niin kyllähän se pistää miettimään ja vie luottoa omaan tekemiseen. Mutta kai se on ihan terve tapa tunnistaa ja korjata puutteita omissa taidoissa ja arviointikyvyssä, ja kai se ettei tule mitään pyöräkammoa kertoo siitä että siellä pääkopassa osaa rajata haaverin syyt melkoisen kapealle alueelle.
ei valit.... vedin joskus voltin 25 kmh kun vanne murtui iskien lukkoon koko pyörän ja sairaalassa haavat paikattu ja seuraavana päivänä taas.... polvilumpio murtui kerran pakettiauton kylkeen, heti vain kun pääs pyörälle niin jatkoin samalla pyörällä kuten tuo ekakin onnettomuus... se aina ehkä kun putosin joskus poikittain meneen tangon tupen päälle vatsalleen ja tuli iso hematooma niin en ole uskaltanut vuosiin enää maastoossa mennä isosti, kun siellä sattui kaikenlaista muutakin....
Pikku mäki, rotvallista alas tielle, etuhaarukat poikki ja minä tonttiin. Keräsin kamppeet ja läksin kotio. Kotona kuselle niin vertahan sieltä tuli. Porukat vei sairaalaan. Munuainen oli ottanu osumaa. Lähellä oli ettei poistettu. 2 viikkoo etukenossa ja sitten 2 viikkoo takakenossa kävellen. Onneksi olin nuori ja kuolematon, niin ei jääny pelkoja.
Mutkassa oli soraa asfaltilla, siitä kyljelleen. Oikea sääri oli täsmälleen tuon näköinen kuin kohdassa 1:58. En ole ajanut nyt ollenkaan kolmeen viikkoon kun en ole halunnut nitkuttaa polven hitaasti paranevaa haavaa. Lähinnä olen harmitellut syksyn viimeisten kauniiden ajopäivien ohimenoa.
Tutulta kuulostaa. Itse kaaduin kesällä niin että nilkasta meni nivelsiteet. Oli vähän semmoinen hämmentynyt olo sen jälkeen. Ja erittäin suuri jännitys, koska Kaldoaivi Ultra Trailiin oli aikaa 2 viikkoa, että miten paranee. Parani suht hyvin, mutta Kaldoaivissa piti kaatuilla hallitummin, ettei hajoa uudestaan 😊. Nähtiinkin siellä reitillä useaan otteeseen.
pari kuukautta sitte tuli epähuomiossa ajettua pyörätielle pysäköityä tieriä päin ja poljin vääntyi, pari viikkoa meni että jaksoin vaivautua sitä korjaamaan ja kävelin vaan paikkohiin tyytyväisenä.
Eipä ole aikuisena tullu juurikaan kaatumisia patisi tänä kesänä paikaltaan kun olin testaamassa ensi lenkillä uusia lukkopolkimia ja kenkiä. Pentuaikana tuli kerran nolo polkimilta luiskahdus ja putosin haaroilleen tangon päälle ja siitä hallitsematon ojaan ajautuminen.
Itse ajan loppujen lopuksi niin rauhassa koska tykkään nautiskella, ettei ole tullut pahasti kaaduttua, toki sattunut on johonkin ja joskus tuli ryvettyä porukka lenkeillä, ajan oikeestaan aina yksin niin on tullut mietittyä entä jos kaatu pahasti ja menettäö tajunsa keskellä metsää missä kukaan ei liiku pahemmin, toki mielummin sitä jonkun kanssa ajaisi joskus ainakin,
Sama. Ja aina eka ajatus on että oi saakeli mitä pyörälle kävi, sit vast vikana että ööö mitä mulle kävi :D Mulla oikeestaan aina iskee lähinnä rankka ****utus, koska pitää venaa ennenku pääsee taas ajaa, jos siis tulee jotain toipumisaikaa.
Itellä kävi yks kerta kaatuminen (2022) kesä. Olin pyörälenkillä isäni kanssa ja kokeilin hänen maantipyöräänsä, ja alko lenkin lopussa vähän ehkä kutittamaan persettä kun oli kuitenkin 25°c ja sitten seuraavana päivänä oli loma retki porvooseen ja siellä olis pystynyt uimaan mutta en tietenkään saanut uida kaatumiseni takia. Alotin sitten tänä kesänä pyörä harrastuksen normaalisti ihmisillä voi tulla traumoja että ei halua enään tehdä mutta tämä kaatumiseni jotenkin motivoi minua. Ja pyörän tanko ja vaihtaja meni ihan mäsäksi sen kaatumisen takia. Mutta nykyään ajan samalla pyörällä mutta se on vaan modattu paremmaksi.
Montakin historiikkiä on. Yksi oli kun pahimpaan korona-aikaan kaaduin sairaalan vieressä pitkoksilla. Olin juuri ohittanut polulla kanssa pyöräilijän ja ylpeänä ajattelin näyttää miten vauhdilla mennään pitkokset. Lankut eri tasossa ja puu, seurauksen reipas pudotus. Pahinta oli, että takana ajanut kaveri tietysti näki ja tuli auttamaan. Hän kumaratui lähelle kasvojani (koronakaranteeniaikana😮) ja kysyi ”kävikö pahasti?” Pyörän vaijerit oli solmussa ja makasin 26kg painavan sähkö mtb:n alla. Sanoin kaikki ”ok mene vaan.” Pääsin lopulta ylös ja huomasin, että pyörä oli ok. Sitten huomasin, että pikkurilli oli sijoiltaan ja sojotti sivulle. Häpeä! Jouduin menemään päivystykseen kuormittamaan jo ennestään ylikuormitettua terveydenhuoltoa! Sormi väännettiin paikallleen, mutta edelleenkään se ei taivu suoraksi. (Onneksi ei sen tarvi pyörän kahvassa ollakkaan suorana) Pahinta on, että pitkoksiin jäi alitajuntaan kammo.
Jäätyäni auton alle 04/2022 kesti kauan ennen kuin olin valmis viemään Genesiksen huoltoon. Kaikki mahdolliset vakuutus-, rikosprosessi ym asiat kyllä sujui mallikkaasti, mutta vasta elokuussa olin valmis taas Genesiksen selkään. Ajatukset ottaa aikansa, niinkin yksinkertaisessa asiassa kuin fillarin korjauttaminen.
Muistakaa varoa lehtiä tähän aikaan vuodesta. Pääsi liukkaus itsellä "yllättään" muutama vuosi sitten.
Kai sulla muuten oli kuitenkin N/W eturatas tuossa, eikä alkupeäinen 2x -ratas?
Lähdin valoista alamäkeen. Aurinko paisto silmiin ja pyörätiellä oli jonkun pyöränjalka. Etupinnoihin ja sitten otb naamalle. Kypärä halki, taju kankaalla. Heräsin sairaalassa. Naamassa murtuma ja kuusi viikkoa myöhemmin aivoista trepanoitiin 1.5cm verta. - Trauma kesti pari kolme kuukautta. Hövding kaulurilla olisin noussut kadusta. 👍
Vedin pari viikkoa sitten maastopyörällä sarvien yli ja selkäranka kantoon. Mitään ei murtunut mutta selässä kunnon mustelma.kyllä on tullut mietittyä asiaa
Kaaduin noin 300m himasta. Vauhtia oli 33.3km/h Garminin mukaan ja sitten nolla. Asfaltilta soralle pari mutkaa ja en tajuu kuinka tai miksi kaaduin. Lensin myös ohjaustangon yli pää edellä ja kypärä halkesi. Takki, housut, käsineet repesi myös. Pikku naarmuja sormet, polvi auki. Olin kyllä aika pökeryksissä ja sitten soi puhelin, broidi soitti olenko kaatunut? Garminin häly oli ilmoittanut. Tosiaan näkikö kukaan, kuinka pyörälle kävi ja sitten kuinka itselle kävi. Päässä tuntui kyllä pökeryttävältä niin kova tömähdys se oli. Fillarille ohjaus vinoon, jarrukahvan suojakumi, naarmuja, Vaihtaja kunnon naarmu, mutta toimii. Mikä fiilis.. En myöskään ajanut vähään aikaan Graililla ja tyhjä fiilis. Meni päiviä kunnes katsoin onko vaihtaja skeidana, oikaisin ohjauksen ja teippasin suojakumen.
Jos on kisoja ollut tulossa ja pilaa kauden sillä, että vasta-aurinkoon juostessa kompastuu johonkin kiveen ja satuttaa pahasti polvensa, on se aiheuttanut melkoista lamaannusta. Mitä tulee sitten speksailuihin, niin jos joku pyörä on ajokunnossa, en speksailisi, vaan ajan sillä, mikä kulkee. Hyvänä esimerkkinä asiasta on se, että ostin joulukuussa yhden hyllyn kun pitäisi saada yksi kovaääninen seinälle ja vähän muutakin kamaa, niin ei se ole vieläkään seinällä. En löydä slotia sille, että kaivaisin esiin porakoneen ja vatupassin. Ilmankin pärjää.
On ollut. Autoilija kääntyi eteen. Hieman ehdin jarruttaa. Pyörästä runko poikki ja Hopen kiekot solmussa. Vielä viiden vuoden jälkeenkin lamaannuttaa ajatus siitä romuläjästä. :-)
Kyllä. Hiljattain Mielakassa kaksi kunnon tälliä. Vauriolista on pitkä, lähtien häntäluun (todennäköisestä) murtumasta ja sijoiltaan menneestä sormesta. Pyörä pysyi naarmuja lukuunottamatta kunnossa. Tunnistan tunteen. Miksi minä? Pilasinko kavereiden päivän, kun joutuivat avustushommiin? Tuliko mukaan houkuttaneelle kaverille tuntoja? Pitäiskö jo antaa periksi? Olenko huono? Jne. Kaikkea pyöri päässä. Reilu pari viikkoa meni ennen kuin istahdin satulaan, mikä onnistui fyysisesti hyvin, kun paine tulee ei-kipeisiin paikkoihin. Pyöräkin oli ainakin viikon koskematta ennen kuin edes vilkaisin ja aloin keräämään motivaatiota oikaista tankoa. Maasturilla nyt tulee tämän tästä näitä noin nollavauhdista tapahtuvia kellahduksia. Mutta nuo em. kuperkeikat olivat niin poikkeavia, että kyllä mentaalipuolelle sattui yhtä lailla kuin fyysiselle. Varsinaista pyöräkammoa ei jäänyt ja on noiden jälkeenkin jo ehditty sukeltaa pää edellä turpeikkoon, ilman isompia vaurioita onneksi 😀
Maastossa ainoastaan -kaatunut- muuttanut ajoasentoa aerodynaamisemmaksi, ja silloin se tunnetila on ollut "ei kai vaan kukaan nähnyt"...
Kouluaikana kaveri istui pyörän kyydissä ja mentiin mäkeä alas. Pyörä alkoi vinkkuroimaan alamäessä ja kaveri huusi että älä pelleile. Sitten mentiin nurin. Polvet ja kyynärpäät auki. Tapahtumasta mennyt ä kohta 60 vuotta ja muistan sen tunteen kun pyörä alkoi kiemurtelemaan tiellä. Silloin ei ollut kypäriä.
Kai sentään kuvaat ropauksen?
Tiedän sen tunteen, kun menee luotto pyörään. Mulla on menny sellaset joskus jopa ilmaseks eteenpäin
ei vissiin ollut narrow wide ratasta...?
Joo 1 x setupissa eteen NW ratas ja ketjun pituus oikeaksi
Enskaa ajaessa noita kaatumisia tuli kyllä paljon. Kisan pysty ajamaan aina loppuun mutta sen jälkeen saattoi mennä viikkoja ilman, että koskin maastopyörään.
Oppi myös hyvin varomaan sitä "Ei tässä varmaan mitään käyny!"-fiilistä. Tuli aina makoiltua ja hengiteltyä hetki ja usein huomasin, kuten Samulione sanoo: "Nyt sattu monella tapaa."
On käynyt - melkeinpä vielä samalla tavalla. Mutkasta päätin lähteä "runttaamaan" pieneen mäkeen, samalla kun vanhan pyörän vapaaratas hajosi. Polkaisin tyhjää, tasapaino meni ja vauhdista asvalttiin, kypärä hajalle ja kevyttä pintanaarmua. Työmatkapyöräily pakotti samantien takaisin pyörän selkään, mutta se ilo oli siitä silti tovin poissa. Tietenkin osaltaan sitä ihmetystäkin oli että miten näin kokenut kettu nyt noin helposti meni nurin jne., sittemmin olen huomannut että ammattilaisetkin vetävät nurin jos sprintissä käy vastaavalla tavalla.
Jos tuo haluttomuus jatkuu niin pistähän viestiä ja mä kyllä poistan tän nimenomaisen Stavanger-ongelman sun pyörävarastosta.
on käynny. pienet traumat jäi. hyvä ettei pahemmin käynny. kyllä se ajo taas alkaa tuntumaan hyvältä jossain vaiheessa.
Pahin juttu kakarana🤔kun lainasin kaverin pyörää mikä iski takaisin jarruttaessa🤐no siitä sitten tangon yli oikein koko rahan edestä😂onneksi oli ihan santatie ja kyynärpää auki🤐ei muuta,oli sitten kyllä viimeinen venäläinen pyörä mitä testaan👏👊.
Aikoinaan katuverkolla päätti autoilija alkaa tekemään uukkaria taskuparkista suoraan eteen (ajoin vieläpä aika hiljaa kun osasin jotain tuollaista aavistaa), äkkijarrutus ja otb:t auton etulokasuojaan ja naama kenttään. Pyörään tuli lähinnä pintanaarmuja ja itselle ainoa pahempi, että lasien kulma meni poskipäästä läpi ja teki vekin, ilman kypärää olisi varmaan käynyt aika paljon pahemmin. Itse en oikein tajunnut tilanteessa tehdä muuta kuin mennä katukivetykselle ihmettelemään, että miten kävi, mutta onneksi joku ystävällinen ohikävelijä soitti häkeen ja poliisit sekä lanssi tuli tarkistamaan tilanteen. Autolija oli heti pahoillaan ja myönsi virheensä ja kaikki meni sutjakkaasti vakuutuksista, mutta en tainnut enää loppukesänä ajella sillä pyörällä metriäkään (maantiepyörä), maastopyörällä tuli kyllä heti samalla viikolla rymisteltyä. Ainoa mikä vieläkin käy mielessä, kun tilannetta muistelee, että olisi pitänyt osata jarruttaa paremmin niin tilanteessa ei olisi käynyt mitään, mutta kun jarrutin liian nopeasti/voimakkaasti ja sen takia menin tangon yli. Tosin sen jälkeen en ole enää autoilijoihin luottanut senkään vertaa ja pyöräily on tehnyt itsestä, jopa joissakin tilanteissa säikyn autoilijan, kun en aina uskalla luottaa, että lujaa risteykseen tuleva väistämisvelvollinen autoilija siihen oikeasti olisi pysähtymässä.
Toki on varmaan kaikilla aktiivifillaristeillä. Menasin jäädä kääntyvän rekan alle, koska huomioni oli toisen rekan kabiinissa. Selvisin nipin napin pois alta. Seuraavien viikkojen työmatkat aivan zombiajoa, mutta aloin ennakoimaan paljon enemmän autoilijoita ja odottamaan suosiolla raskaiden ajoneuvojen ohi ajamista. Maasturilla kaaduin pump trackillä ja vieläkin on selkärangassa kammo mennä asfaltoidulle radalle, vaikka mutten ajan alamäkiä ja cross countrya.
Onneksi ei tuon pahemmin käynyt. Aika lailla tasan kuukausi sitten kaaduin asvaltille reippaasta vauhdista kun lähdin kääntymään jyrkästi. Olin lähinnä hämilläni pidon loppumisesta ja kaatumiseen johtaneesta syystä, koska tähän asti ei ole ollut pidon kanssa vastaavissa tilanteissa mitään ongelmia. Olin juuri tullut soralta asvaltille ja ainut järkeenkäypä selitys mikä tuli mieleen oli että kostealla hiekkatiellä ajaessani renkaisiin oli tarttunut hienoa hiekkaa (aika lailla sileillä renkailla olin liikkeellä). Laitoin pyörän kuntoon ja sitten vaan taas kovaa ajoa. Nyt on tullut tosin vilkuiltua renkaiden likaisuutta kun tulee soralta asvaltille 😅 Ja nää nopeet välikommentit on kyllä erittäin hyvä lisä, jotain tän kaltasta melkeinpä kaipasinkin 👍
Pyöräilijöitä on kahdenlaisia. On niitä, jotka ovat kaatuneet, ja niitä, jotka vielä kaatuvat. Eli tärkeä aihe käsiteltäväksi! Omasta kaatumisesta on yli kolme kuukautta, enkä vieläkään ole uudelleenoppinut ajamaan ilman käsiä.
Itsellä pahimmat lipat semmoset 20km päässä kotonta. Maastossa maa petti etupyörän alta ja sillon mentiin over bars. Molemmat polvet verta valuen oli pakko ajaa vaan se 20km kotiin, kun ei ollut vaihtoehtoja. Onneks selvittiin pelkillä pintahaavoilla ja ilman traumoja
Muutama vuosi sitten alamäessä oli kova vauhti keskuspuistossa ja mäen lopussa oli sitten kuoppa tai joku ura juurtunut ehkä rankkasateesta tai jostain. Siinä sitten yritin jarrutella käsijarruilla ja jarrut leikkas lukkoon tuossa kuopassa ja lensin sitten pyörän yli. Onneksi oli kypärä messissä, se meni semmoiseen kuntoon että piti vaihtaa uuteen. Vähän kyynärpäihin ja polviin pintaraapaisua. Noh eipä siinä mitään, takaisin pyörän päälle ja jatkamaan matkaa. No mut oho, alkaapa huippaa, pitää päästä kotia äkkiä... Jossain kohtaa ajellessani pysähdyn ja en enään tajua missä päin keskuspuistoa olen. Noh siihen tulee vähän vanhempi mies kyselemään että onko mulla kaikki ok ja lopulta soittaa ambulanssin paikalle ja pääsen hoitoon. Oli sen verran kova tälli päähän siitä. Tästä sitten toivuttua kesti useita kuukausia, ennen kuin kehtasin ajaa pyörällä pitkää matkaa, oli lähinnä kauppareissuja siinä välissä. Ei vaan maistunut ja tuli just tota samaa syyllisyyden tunnetta että mitäs ajoit liian kovaa ja holtittomasti ja oma vika. Kypärästä oon kyllä todella kiitollinen, nykyään joka reissulla potta päässä.
Hommasin dirtin tuossa kesällä ja rupesin kokeilee pump track hommia, kolmannella ajokerralla hypyn ländistä kylelleen ja solisluu pa*kaksi. Eniten ärsyttää kun ei enää huvita lähtee pumppailemaan vaikka hauskaa hommaa olikin ja nyt pyörä seisoo tallissa tyhjän panttina. Jos jotain hyvää niin tuo kohtalon hyppy saatiin videolle. Tämän seurauksena myös ruennu jotenkin varomaan maastopyöräillessä ja graveloidessa kaikenlaisia riskipaikkoja, en tiiä sitten onko se sitä että niitä "vaara" kohtia on ruennu jotenkin ajatus tasolla analysoimaan enemmän vai eikö vaan enää uskalla ajaa tai onko näillä asioilla edes eroa keskenään.
Välillä sattuu, onneksi nyt kävi vain pintanaarmut. Kantapään kautta oppii lisää. Kaatumisesta oppii uutta. Mitä teit väärin jne
Ajoin vuosia sitten pyörällä kaksi kaistaisen suojatien yli, autot kauniisti odottivat. Jostain syystä oikea käteni lipsahti kädensijalta ja lopputulemana oli se, että liu'uin supermies-tyyliin (Graeme Obree) täysin vailla hallintaa eteenpäin, päädyin ajoradalle ja kaaduin sitten siihen.
Kukaan ei reagoinut mitenkään, enkä loukkaantunut juurikaan, mutta varon edelleen erityisesti Espoon merituulentien ylittämistä.
Uusi pyörä yllätti metsässä tässä varmaan 2kk sitten. Ja oon samalla tässä opetellut lukkopolkimien käyttöä. Kaatumisen syy ei ollut polkimissa vaan ajovirhe ja ei ollut tottunut jarrujen tehokkuuteen. Sain aika isot ruhjeet ja selkäkivun takia jouduin lääkärissä käymään. Pyörällä ajo jäi 4 viikoksi. Paluu on ollut hankalaa.... punnitsen koko ajan että vaihdan flättipolkimet takaisin ja pyörän säädöt ja asennot ei tunnu asettuvan millään. Mieli maassa kun pyörä oli kallis ja toiveissa oli ajella paljon ennen talvea.
Pyöräillessä ei varsinaisesti samanlaista kaatumisen johdosta, mutta varmaan jo likemmäs kymmenen vuotta takaperin kun en vaihteita osannut säätää niin ketju pomppasi ylämäessä seisaaltaan polkiessa vaihteelta, tuli sekä säikähdyttyä että lyöyä säärellä eturatasta. Sen jälkeen tuli vältettyä seisaaltaan polkemista joku tovi. Sittemmin on tullu opeteltua säätämään vaihteet ja aina varmistuttua ensin että ketju on varmasti oikealla rattaalla ja pysyy siellä, ennen kun alkaa seisaaltaan voimalla polkea. Samoin on tullu lisättyä varovaisuutta kun vaihtaa vaihetta seisaalta polkiessa, mutta ehkä tämä on vain tervettä - tai ainakaan tilanne ei ole uusiutunut.
Hiihtäessä on kyllä tullut tilanne jossa pimeällä valaisemattomalla ladulla jyrkän alamäen jälkeisessä mutkassa on yksinään hiljaa mietitty että vaikka tää on haastava paikka, niin ei mun silti tässä pitäny kaatua. Oman varustuksen ja taitotason kun kuitenkin pitäisi olla enemmän kuin riittävä pystyssä pysymiseen, vaikka paikka onkin oikeasti hankala ja jossain määrin jopa vaarallinen. Ja sitten kun kaatumisen jäljet oli mahdollisimman hyvin peitetty, niin matkaa on jatkettu kuvaamasi kaltaisin fiiliksin.
Kyllähän aina kun jotain asiaa on ajon aikana arvioinut ja arvion perusteella päättänyt toimia tietyllä, omasta mielestään turvallisella tavalla ja silti löytää itsensä maasta makaamasta (tai todellisesta vaaratilanteesta jossa itse ei voi enää vaikuttaa tilanteen etenemiseen), niin kyllähän se pistää miettimään ja vie luottoa omaan tekemiseen. Mutta kai se on ihan terve tapa tunnistaa ja korjata puutteita omissa taidoissa ja arviointikyvyssä, ja kai se ettei tule mitään pyöräkammoa kertoo siitä että siellä pääkopassa osaa rajata haaverin syyt melkoisen kapealle alueelle.
ei valit.... vedin joskus voltin 25 kmh kun vanne murtui iskien lukkoon koko pyörän ja sairaalassa haavat paikattu ja seuraavana päivänä taas.... polvilumpio murtui kerran pakettiauton kylkeen, heti vain kun pääs pyörälle niin jatkoin samalla pyörällä kuten tuo ekakin onnettomuus... se aina ehkä kun putosin joskus poikittain meneen tangon tupen päälle vatsalleen ja tuli iso hematooma niin en ole uskaltanut vuosiin enää maastoossa mennä isosti, kun siellä sattui kaikenlaista muutakin....
Pikku mäki, rotvallista alas tielle, etuhaarukat poikki ja minä tonttiin. Keräsin kamppeet ja läksin kotio. Kotona kuselle niin vertahan sieltä tuli. Porukat vei sairaalaan. Munuainen oli ottanu osumaa. Lähellä oli ettei poistettu. 2 viikkoo etukenossa ja sitten 2 viikkoo takakenossa kävellen. Onneksi olin nuori ja kuolematon, niin ei jääny pelkoja.
Mutkassa oli soraa asfaltilla, siitä kyljelleen. Oikea sääri oli täsmälleen tuon näköinen kuin kohdassa 1:58. En ole ajanut nyt ollenkaan kolmeen viikkoon kun en ole halunnut nitkuttaa polven hitaasti paranevaa haavaa. Lähinnä olen harmitellut syksyn viimeisten kauniiden ajopäivien ohimenoa.
Tutulta kuulostaa. Itse kaaduin kesällä niin että nilkasta meni nivelsiteet. Oli vähän semmoinen hämmentynyt olo sen jälkeen. Ja erittäin suuri jännitys, koska Kaldoaivi Ultra Trailiin oli aikaa 2 viikkoa, että miten paranee. Parani suht hyvin, mutta Kaldoaivissa piti kaatuilla hallitummin, ettei hajoa uudestaan 😊. Nähtiinkin siellä reitillä useaan otteeseen.
kyllähän se aina miettimään laittaa ja hyvä niin jotta voi sitten seuraavalla kerralla välttää sen onnettomuuden.
Jäi nyt hieman epäselväksi, että näkikö sitten kukaan? Hyvä video ja pointti!
pari kuukautta sitte tuli epähuomiossa ajettua pyörätielle pysäköityä tieriä päin ja poljin vääntyi, pari viikkoa meni että jaksoin vaivautua sitä korjaamaan ja kävelin vaan paikkohiin tyytyväisenä.
On tullut maastossa palon kaaduttu ja ainahan siitä pelko jää. Mutta en oo antanut haitata vaan painan menee ja kaadun lisää :D
litkuttelu on päässyt seuraavalle tasolle, 4:58
Been there, multiple times. Jos ei mitään tee niin ei mitään tapahdukaan. Pitää osata sopeutua sellaiseen mitä ei voi enää muuttaa.
Eipä ole aikuisena tullu juurikaan kaatumisia patisi tänä kesänä paikaltaan kun olin testaamassa ensi lenkillä uusia lukkopolkimia ja kenkiä. Pentuaikana tuli kerran nolo polkimilta luiskahdus ja putosin haaroilleen tangon päälle ja siitä hallitsematon ojaan ajautuminen.
+1 narrow wide ratas
Itse ajan loppujen lopuksi niin rauhassa koska tykkään nautiskella, ettei ole tullut pahasti kaaduttua, toki sattunut on johonkin ja joskus tuli ryvettyä porukka lenkeillä, ajan oikeestaan aina yksin niin on tullut mietittyä entä jos kaatu pahasti ja menettäö tajunsa keskellä metsää missä kukaan ei liiku pahemmin, toki mielummin sitä jonkun kanssa ajaisi joskus ainakin,
Sen verta useesti kontannut et lamaannusta ei oo tullut , kait siihen on jo tottunut 😅
Sama. Ja aina eka ajatus on että oi saakeli mitä pyörälle kävi, sit vast vikana että ööö mitä mulle kävi :D
Mulla oikeestaan aina iskee lähinnä rankka ****utus, koska pitää venaa ennenku pääsee taas ajaa, jos siis tulee jotain toipumisaikaa.
@@janneboman8573 toi vitutus on mulle sama vaikka syypää on ite kun oot toipilas 😅
Jaaha, jättäiskö sittenkin pyörän ostamatta?
Itellä kävi yks kerta kaatuminen (2022) kesä. Olin pyörälenkillä isäni kanssa ja kokeilin hänen maantipyöräänsä, ja alko lenkin lopussa vähän ehkä kutittamaan persettä kun oli kuitenkin 25°c ja sitten seuraavana päivänä oli loma retki porvooseen ja siellä olis pystynyt uimaan mutta en tietenkään saanut uida kaatumiseni takia.
Alotin sitten tänä kesänä pyörä harrastuksen normaalisti ihmisillä voi tulla traumoja että ei halua enään tehdä mutta tämä kaatumiseni jotenkin motivoi minua.
Ja pyörän tanko ja vaihtaja meni ihan mäsäksi sen kaatumisen takia. Mutta nykyään ajan samalla pyörällä mutta se on vaan modattu paremmaksi.
Montakin historiikkiä on. Yksi oli kun pahimpaan korona-aikaan kaaduin sairaalan vieressä pitkoksilla. Olin juuri ohittanut polulla kanssa pyöräilijän ja ylpeänä ajattelin näyttää miten vauhdilla mennään pitkokset. Lankut eri tasossa ja puu, seurauksen reipas pudotus. Pahinta oli, että takana ajanut kaveri tietysti näki ja tuli auttamaan. Hän kumaratui lähelle kasvojani (koronakaranteeniaikana😮) ja kysyi ”kävikö pahasti?” Pyörän vaijerit oli solmussa ja makasin 26kg painavan sähkö mtb:n alla. Sanoin kaikki ”ok mene vaan.” Pääsin lopulta ylös ja huomasin, että pyörä oli ok. Sitten huomasin, että pikkurilli oli sijoiltaan ja sojotti sivulle. Häpeä! Jouduin menemään päivystykseen kuormittamaan jo ennestään ylikuormitettua terveydenhuoltoa! Sormi väännettiin paikallleen, mutta edelleenkään se ei taivu suoraksi. (Onneksi ei sen tarvi pyörän kahvassa ollakkaan suorana) Pahinta on, että pitkoksiin jäi alitajuntaan kammo.
Mitä ei o totta😱