"🦋La sera delle luci fatate 🌌Valojen ilta

La sera delle luci fatate 🌌
Era una sera silenziosa e malinconica. Il cielo, ormai scuro, avvolgeva il mondo in una coperta di stelle lontane. Avevo bisogno di camminare, di trovare pace, e i miei passi mi avevano condotto verso il bosco, il luogo dove spesso cercavo rifugio dai miei pensieri.
All’inizio del sentiero, però, qualcosa di straordinario catturò la mia attenzione. Lì, sospese nell’aria come piccole lanterne danzanti, c’erano delle luci bianche. Non erano lucciole: erano più grandi, perfettamente rotonde, e si muovevano con una grazia che sembrava impossibile.
Mi fermai, incantata. Quelle luci sembravano vive, come se danzassero in un ritmo che solo loro conoscevano. Fu in quel momento che un pensiero mi attraversò la mente: le fate.
Non avevo paura, ma sentii un misto di rispetto e meraviglia. Le luci sembravano avvicinarsi leggermente, senza mai rompere l’armonia della loro danza. E allora, come se una voce silenziosa parlasse al mio cuore, percepii un messaggio: Non sei sola. Anche nel buio più profondo, c’è sempre una luce accanto a te.
Mi sentii avvolta da una calma inspiegabile. La tristezza che mi aveva portata lì cominciò a sciogliersi come neve al sole. Non potevo vedere chi o cosa mi stesse parlando attraverso quelle luci, ma sapevo che non era un caso. Era come se il bosco stesso mi avesse accolto, come se qualcosa di invisibile, ma presente, avesse voluto farmi sentire la sua vicinanza.
Decisi di non entrare nel bosco quella sera. Non era il momento. Tornai sui miei passi, ma non senza voltarmi un’ultima volta. Le luci erano ancora lì, danzanti, come a salutarmi. Un sorriso sfiorò le mie labbra.
Guardavo quelle luci, per imprimere nella mente quell’immagine magica.
Non ho mai dimenticato quelle luci.
Da quella sera, ogni volta che mi sento persa o sopraffatta, penso a quelle luci. Non so se fossero fate o un semplice gioco della natura. Ma so che qualcosa, o qualcuno, mi era accanto. E anche oggi, quando mi trovo nel buio, ricordo che una luce, per quanto piccola, può sempre brillare accanto a noi.
🦋
Valojen ilta
Oli hiljainen ja surullinen ilta. Taivas, nyt jo pimeänä, peitti maailman etäisten tähtien peitteellä. Minun täytyi kävellä, löytää rauhaa, ja askeleeni johtivat minut metsään, paikkaan, jossa usein etsin suojaa ajatuksiltani.
Polun alussa kuitenkin tapahtui jotain hämmästyttävää. Siellä, ilmassa kuin pienet tanssivat lyhdyt, oli valkoisia valoja. Ne eivät olleet tulikärpäsiä: ne olivat suurempia, täydellisen pyöreitä ja liikkuivat mahdottomalta vaikuttavalla sulavuudella.
Pysähdyin lumoutuneena. Nuo valot näyttivät eläviltä, kuin ne olisivat tanssineet rytmissä, jonka vain ne tunsivat. Silloin mieleeni tuli ajatus: keijut.
En pelännyt, mutta tunsin sekoituksen kunnioitusta ja ihmetystä. Valot näyttivät lähestyvän hieman, rikkomatta kuitenkaan tanssinsa harmoniaa. Ja sitten, aivan kuin hiljainen ääni olisi puhunut sydämelleni, tunsin viestin: Et ole yksin. Pimeimmässäkin hetkessä on aina valo vierelläsi.
Tunsin itseni rauhoittuneeksi tavalla, jota en osaa selittää. Suru, joka oli tuonut minut sinne, alkoi sulaa kuin lumi auringossa. En voinut nähdä, kuka tai mikä puhui minulle noiden valojen kautta, mutta tiesin, ettei se ollut sattumaa. Oli kuin itse metsä olisi ottanut minut vastaan, kuin jotain näkymätöntä mutta läsnäolevaa olisi halunnut minun tuntevan sen läheisyyden.
Päätin olla menemättä metsään sinä iltana. Se ei ollut oikea hetki. Palasin takaisin, mutta en ennen kuin käännyin vielä kerran katsomaan. Valot olivat yhä siellä, tanssien, kuin hyvästiksi. Hymy kosketti huuliani.
Katsoin noita valoja painaakseni sen maagisen kuvan mieleeni.
En ole koskaan unohtanut niitä valoja.
Siitä illasta lähtien, aina kun tunnen olevani eksynyt tai hukkua ajatuksiini, ajattelen noita valoja. En tiedä, olivatko ne keijuja vai luonnon yksinkertainen leikki. Mutta tiedän, että joku, tai jokin, oli vierelläni. Ja vielä tänäänkin, kun olen pimeydessä, muistan, että valo, vaikka kuinka pieni, voi aina loistaa vierellämme.

(Le Pagine Di Aylen 🍁)